Autoja kuluu kuin jouluna kynttilöitä!

Kolmas ajopäivä aukeni aurinkoisena mutta päättyi sateisena. Ja paljon mahtui noihin 17 tuntiin, siksi tässä erittäin pitkä blogiteksti :)

Halusimme lähteä ajoissa kohti Chicagoa Kanadan St. Thomasista ja lähdimme tien päälle klo 7.30. Ajovuoro oli minulla ja matka taittui kuin vettä vaan monikaistaisella moottoritiellä. Suunniteltu tauko siirtyi kun eteen aukeni silta Yhdysvaltojen ja Kanadan rajan merkiksi. Kuskina ojentelin passeja ja vuokra-auton papereita ja vastailin tiukkailmeisen rajamiehen kysymyksiin kotimaasta, matkantarkoituksesta ja määränpäästä.

Portit avautui kovasti parjattuun, konkurssiin menneeseen Detroitiin. Koska olimme reilusti aikataulusta edellä sompailin suburbanin Detroitin keskustaan. Detroit todellakin on kuin Eminemin 8 mile -leffasta, höyryä nousi kaivonkansien raoista ja kantaväestön seassa ei valkonaamoja näkynyt. Kurvatessamme GM:n entisen konttorin ohi totesimme nähneemme tarpeeksi ja jälleen kerran parin ohiajetun exitin jälkeen löysimme Chicagoon johtavalle tielle.

Luonto kuitenkin kutsui tuntien ajon jälkeen joten ilman suurempia mietteitä vedin ylös sopivasta exitistä Bp-huoltoaseman pihalle jonka kyljessä nökötti pieni McD. Nopea tauko, Miika ratin taakse ja.. ei mitään. Auton akusta ei kuulunut edes tyhjän akun naksnaks -ääntä. Hetken ihmettelyn jälkeen luuri käteen ja kolmannella yrittämällä pääsin Hertzin palvelunumeroon kertomaan kuolleesta akusta. Palvelu oli tehokasta ja hyvää, käynnistysapu luvattiin paikalle tunnin kuluessa. Tunnin aikana seurailimme ympäristöä ja totesimme olevamme ei-niin-hyvällä-alueella, ohiliikkuneista autoista puuttui ikkunoita, ghettoräppi raikasi ja kultaketjut kiilteli. Reilun tunnin päästä pihaan ajoi apua ja moottori heräsi henkiin. Avun lisäksi saimme ohjeen, ettei enää ikinä kannata pysähtyä ko paikkaan, lempinimeltään Murder Mac, jossa joku piruparka oli päässyt taannoin hengestään. Onneksi kaapelikaveri kertoi tämän vasta jälkeenpäin.

Aiemmin saamieni ohjeiden mukaisesti ajoimme Detroitin lentokentälle vaihtamaan auton, varmistaaksemme, ettei samaa enää tapahtuisi. Hylkäsimme kolme ensimmäistä tarjokkia liian pienen koon takia ja odotimme sitten tunnin sopivaa autoa fiksistä. Perusvarusteltu Yukon saapui ilman navia, penkkikohtaisia tuulettimia tai muita ed autossa olleita herkkuja. Kentältä pääsimme ulos kolmannella yrittämällä. Olipahan mielenkiintoisesti merkattu kiertotie koska meidän ramppi oli ko päivänä suljettu.

Ja kun alkuun oli päästy niin riemu jatkui. 90 mailia ajettuamme Mikko-kuskilta pääsi kirosana. Kirosanan syynä oli mittaristoon syttynyt merkki pakollisesta öljynvaihdosta, maileja sai enää ajaa maks 400. Luuri toistamiseen käteen ja saimme jälleen ohjeen käydä vaihtamassa auto uuteen, tällä kertaa Chicagon lentokentällä. Jatkoimme ajelua ja lähellä keskustaa liikenne alkoi puuroutua. Ja puuroutua lisää. Lopulta olimme ruuhkassa kolme tuntia. Hertzin toimistoon päästyämme kuulimme, että alueella on iso konsertti, jonkin urheilulajin finaaliottelua ja pari muutakin tapahtumaa. Ilmankos hotelleista oli varattu yli 80 %.

Auton vaihtaminenkaan ei sujunut aivan helposti. Toimiston eteen tuotiin korvaava Suburban (kyllä, kaikilla herkuilla!) mutta virkailija kertoi, että mekaanikko oli tarkistanut auton öljyt ja kaikki on kunnossa, joten jatkatte samalla autolla. Olimme jo tuossa vaiheessa saaneet ko mekaanikolta avaimet, vaihtaneet tavarat autoon ja odottelimme papereita. Virkailija vakuutti uudelleen, että kyseessä on sama auto kuin millä olimme tulleet. Emmehän toki erota kahta autoa toisistaan, varsinkaan kun toinen oli valkoinen ja toinen harmaa. Lopulta sain paperit mutta ne olivat heinäkuulta jonkin amerikkalaisen naisen nimellä ja jouduimme vielä fiksaamaan ne uudelleen. Lopputerveisenä virkailija sanoi, että autolla on poljettu niin paljon maileja, ettette tule tälläkään pääsemään perille saakka vaan todennäköisesti auto antaa huoltokutsuja ennen pitkää. Kovin on heikkoja nämä amerikkalaiset autot, jos 50.000 mailia mittarissa on loppuunajettu. Mutta toisaalta, ei nämä tietkään ihan silkkiä ole.

Koska kello oli jo lähempänä kymmentä aloimme etsimään hotellia. Kolmen eioon jälkeen jäimme erään hotellin oven eteen parkkiin ja nappasimme yhteyden hotellin avoimeen wifiin ja saimme varattua hotellin kauempaa hotels.comin kautta. Matkalla hotelliin kävimme hakemassa reissun toisen aallon eli Kaisan jo tutuksi tulleelta Chicagon kentältä ja olimme nälkäisiä, janoisia ja väsyneitä päästessämme puolenyön aikaan hotelliin. Olipahan päivä. Aina ei reissu mene niin kuin suunnittelee. Mutta vastoinkäymisistä huolimatta nauroimme päivän tapahtumille jo samana iltana. Jos ei mitään tee niin ei mitään satukaan!

Seija